Nöpö-Hattara

(Tarina on omistettu pienelle ystävälleni, Nöpölle, joka oli oikeasti joskus olemassa.)

Näinpäs yhtenä päivänä harvinaisen suloisen otuksen. Kävelin kouluun ja tuo pieni otus oli keskellä tietä. Toivoin, että se osaisi kulkea tien yli metsään, turvaan autoilta ja jalankulkijoilta. Se jäi tuijottamaan minua silmät soikeina. Ajattelin jo hetken, miksi minä tuijotan häntä takaisin?
Voi kun se oli suloinen. Niin yksinäisen näköinen, minulta melkein pääsi kyynel.
Olin jo melkein ojentamassa sille kättä, mutta otus ryntäsi viivana metsään. "Pysy siellä nyt" minä sanoin. Jatkoin matkaani kouluun...

Koulusta tultuani toivoin näkeväni otuksen jälleen. En kuullut äänähdystäkään, en ristin sielua.
Pelkäsin ystäväni kuolleen, kunnes näin pienen otuksen taas tiellä. Tällä kertaa menin sen lähelle. Otin askeleen kerrallaan, niin teki ystäväisenikin. Pian me olimme nenätysten tiellä. Otus tuijotti minua taas. "Miksi sinä oikeen seuraat minua?" minä kysyin ystävältä.
En kuullut vastausta, mikä oli aika tavallista. Eihän hiiret puhu!

Hiiri. Hiiri. Hiiri.
Minähän inhoan hiiriä ja rottia ja päästäisiä! Mutta ei, tätä hiirtä minä rakastin. Hörökorvainen pieni ja suloinen Metsähiiri hän oli. Nöpöksi minä hänet ristin, koska se kuvasti hänen suloista olemustaan.

Nöpö tuli joka aamu viikon ajan minua vastaan ja koulusta tultuani myös. Yhtenä kertana, Nöpöllä oli mukanaan kaveri. Sekin oli hiiri ja ristin tuon hiiren Hattaraksi.
Ainoa piirre, miten erotin Hattaran ja Nöpön toisistaan oli valkoinen pilkku selässä. Hattaralla oli pilkku hännän lähettyvillä, mutta Nöpö oli kauttaaltaan ruskea. Nöpö ja Hattara olivat ystäviä. Elämänsä loppuun saakka.

Kahden viikon jälkeen, kun olin tavannut Nöpön menin aamulenkille lauantai-aamuna. Menin seikkailemaan metsään ja etsin Nöpöä ja Hattaraa. Oli hiljaista. En kuullut oksien rapinaa tai mitään. Ensilumi oli tullut maahan ja lunta oli tullut rajusti. Jäin istumaan puunkannolle. Otin lapaset pois käsistäni ja laitoin ne maahan. Korjasin harmaata pipoani pois silmiltä ja laitoin huivini tiukemmalle. Kaivoin taskustani kameran ja lähdin kävelemään vähän matkaa eteenpäin.
Kuvasin kauniita ruskeita lehtiä, joihin pakkanen ja lumi olivat tehneet kauniit viivat. Jalanjälkiä, ilmeisesti jäniksen ja pienen kärpässienen, joka oli selvinnyt rajusta pakkasyöstä.
Kaikki eivät olleet niin onnekkaita, kuin sieni. Näin maassa kuolleen otuksen. Hiiri.
Valkoisen pilkun myötä, tunnistin hiiren Hattaraksi. Minulta pääsi kyynel.
Aloin etsiä Nöpöä. Katsoin kaikki puunkolot ja etsin kivien alta. Ei mitään. Nöpökin on kuollut!

Masennuin ja menin takaisin puunkannolle. Istuin siihen ja kuvittelin, mitä Nöpölle on käynyt. Minua ahdisti ajatus siitä, että Nöpökin on jäätynyt pakkasyönä. Päätin kuitenkin lähteä kotiin.
Nostin toisen lapasen maasta ja laitoin käteeni. Sitten otin myös toisenkin ja huomasin, että lapanen oli painava. Lapasesta minua tuijotti pieni, suloinen hiiri. Se oli Nöpö!
Olin niin onnellinen, ettei Nöpölle ollut sattunut mitään. Laskin Nöpön maahan ja lähdin kävelemään kotiin. Nöpö seurasi minua metsän laidalle asti ja jäi siihen nököttämään. Katsoin taakseni ja näin hänet. Naurahdin ja lähetin Nöpölle lentosuukon. Voin olla varma, että Nöpökin olisi tehnyt samoin! Se oli Nöpö, pieni, suloinen ja urhea hiiri.
Minun oma Nöpö!<3