Hania

Nyt on viimeinkin aika kertoa matkastani kuvin! Aikaa tuosta reissusta on jo kulunut kauan, mutta kiireiltäni ehdin nyt tehdä postauksen. Tässä siis kuvia matkastani Plataniaksessa.
Kuva on joltakin ylätasanteelta Plataniaksen kylästä. Lämpötila pyörii jossakin 28 asteen paikkeilla. Sää oli koko matkan ajan loistava jos kahta vähäpilvistä päivää ei lasketa. Kovan tuulen takia mereen ei ollut asiaa mennä...

Kuvan aallot olivat todellakin suuria, mutta kuvassa todellinen suuruus jää hämärän peittoon. Kuulin tutultamme, että oli jäädä merelle, kun yritti mennä uimaan tuulisella säällä. Jaiks:S
Vesikään ei ollut niin lämmintä, mitä se oli viime syksyn reissullamme Zakynthokseen. Siellä oli hirmuiset helteet ja merivesi oli n.27 asteista<33Sitten tärkeimpään! Hotellimme pihassa asusteli kolme kisua, joista yllä olevassa kuvassa ruskea kisu oli ystävällinen ja minun suosikki. Aina kiehnäämässä ja vaatimassa rapsutteluja, ikävä on sinua kultaseni. Toivottavasti voit hyvin<3Tämä valkoinen "herrasmies" näyttää kuvassa niin kiltiltä ja lutuiselta. Niin minäkin luulin, ennen kuin tämä raapaisi minua käteen. Raukka ei ole tottunut kaltaisiini "lässynlässynmössynmässynlutumutu" kiehnääjiin, jotka olisivat koko ajan lässyttämässä kisuille! Ruskea kisu oli tuon ja toisen valkoisen kisun äiti.
Ruskea kissa, eli äiti seurasi meitä koko viimeisen illan ajan, aina ravintolaan asti. Aavistikohan se meidän lähdön?:S Minulla on sitä niin kova ikävä ja olisin mielelläni ottanut sen tänne kotiin.
Hanian kaupunki oli todella kaunis! Lomakylästämme matkaa Haniaan oli n. 16 kilometriä ja matka taittui bussilla. Bussimatka oli varsin eksoottinen kokemus! Kannattaa kokeilla.
Hania-kierroksella matkaani ei tarttunut mitään. Vaikka kauppakeskuksia oli paljon ja lempikauppojani esim. Bershka, Zara ja H&M, emme käyneet niissä. Kiertelimme vain vanhaa kaupunkia, emmekä ehtineet mennä uuteen kaupunkiin. Näytän seuraavassa postauksessa vaatteet, joita ostin reissulta. Tähän ne eivät mahdu.
Kävimme myös retkellä, jossa piipahdimme pienessä kylässä nimeltään Lapa. Ihana vesiputous oli pakko kuvata!
Kreetan monipuoliset maisemat ovat osa syy sen suureen suosioon. On kilometreittäin rantaa, mutta myös karuja ja reheviä jylhiä maisemia. Retkellä oli paljon tiukkia käännöksiä ja sydämeni hakkasi useita kertoja tuhatta ja sataa! Rotkojen reunoilla olo oli kaikkea muuta, kuin mukava!
Kävelimme yhtenä päivänä yhteen tavernaan, joka olevinaan oli "VAIN" 2,5 km päästä meidän hotelliltamme. Matkan pituus oli varmaankin todellisuudessa 6 km, joten ei ne kreikkalaiset varmaankaan paljoa mittaile noita matkojen pituuksia... Matkan aikana näkyi tuhansia tuhansia oliivipuita ja satoja appelsiinipuita. Poimin puusta yhden appelsiinin, joka oli melkein kypsä. Laitoin sen huoneeseen kypsymään ja kypsänä, SE OLI MEHUKAS!


Kuvia on vielä monimonimonia, mutta lataamisessa kestää niin paljon, että on parempi mennä paikan päälle itse kuvailemaan, vai mitä!

Siinä ny tuollaista kuvamateriaalia ja tulossa vielä ostospostaus!

Sitä odotellessa, hauskaa viikonloppua kaikille<3
T: Mimm

Nöpö-Hattara

(Tarina on omistettu pienelle ystävälleni, Nöpölle, joka oli oikeasti joskus olemassa.)

Näinpäs yhtenä päivänä harvinaisen suloisen otuksen. Kävelin kouluun ja tuo pieni otus oli keskellä tietä. Toivoin, että se osaisi kulkea tien yli metsään, turvaan autoilta ja jalankulkijoilta. Se jäi tuijottamaan minua silmät soikeina. Ajattelin jo hetken, miksi minä tuijotan häntä takaisin?
Voi kun se oli suloinen. Niin yksinäisen näköinen, minulta melkein pääsi kyynel.
Olin jo melkein ojentamassa sille kättä, mutta otus ryntäsi viivana metsään. "Pysy siellä nyt" minä sanoin. Jatkoin matkaani kouluun...

Koulusta tultuani toivoin näkeväni otuksen jälleen. En kuullut äänähdystäkään, en ristin sielua.
Pelkäsin ystäväni kuolleen, kunnes näin pienen otuksen taas tiellä. Tällä kertaa menin sen lähelle. Otin askeleen kerrallaan, niin teki ystäväisenikin. Pian me olimme nenätysten tiellä. Otus tuijotti minua taas. "Miksi sinä oikeen seuraat minua?" minä kysyin ystävältä.
En kuullut vastausta, mikä oli aika tavallista. Eihän hiiret puhu!

Hiiri. Hiiri. Hiiri.
Minähän inhoan hiiriä ja rottia ja päästäisiä! Mutta ei, tätä hiirtä minä rakastin. Hörökorvainen pieni ja suloinen Metsähiiri hän oli. Nöpöksi minä hänet ristin, koska se kuvasti hänen suloista olemustaan.

Nöpö tuli joka aamu viikon ajan minua vastaan ja koulusta tultuani myös. Yhtenä kertana, Nöpöllä oli mukanaan kaveri. Sekin oli hiiri ja ristin tuon hiiren Hattaraksi.
Ainoa piirre, miten erotin Hattaran ja Nöpön toisistaan oli valkoinen pilkku selässä. Hattaralla oli pilkku hännän lähettyvillä, mutta Nöpö oli kauttaaltaan ruskea. Nöpö ja Hattara olivat ystäviä. Elämänsä loppuun saakka.

Kahden viikon jälkeen, kun olin tavannut Nöpön menin aamulenkille lauantai-aamuna. Menin seikkailemaan metsään ja etsin Nöpöä ja Hattaraa. Oli hiljaista. En kuullut oksien rapinaa tai mitään. Ensilumi oli tullut maahan ja lunta oli tullut rajusti. Jäin istumaan puunkannolle. Otin lapaset pois käsistäni ja laitoin ne maahan. Korjasin harmaata pipoani pois silmiltä ja laitoin huivini tiukemmalle. Kaivoin taskustani kameran ja lähdin kävelemään vähän matkaa eteenpäin.
Kuvasin kauniita ruskeita lehtiä, joihin pakkanen ja lumi olivat tehneet kauniit viivat. Jalanjälkiä, ilmeisesti jäniksen ja pienen kärpässienen, joka oli selvinnyt rajusta pakkasyöstä.
Kaikki eivät olleet niin onnekkaita, kuin sieni. Näin maassa kuolleen otuksen. Hiiri.
Valkoisen pilkun myötä, tunnistin hiiren Hattaraksi. Minulta pääsi kyynel.
Aloin etsiä Nöpöä. Katsoin kaikki puunkolot ja etsin kivien alta. Ei mitään. Nöpökin on kuollut!

Masennuin ja menin takaisin puunkannolle. Istuin siihen ja kuvittelin, mitä Nöpölle on käynyt. Minua ahdisti ajatus siitä, että Nöpökin on jäätynyt pakkasyönä. Päätin kuitenkin lähteä kotiin.
Nostin toisen lapasen maasta ja laitoin käteeni. Sitten otin myös toisenkin ja huomasin, että lapanen oli painava. Lapasesta minua tuijotti pieni, suloinen hiiri. Se oli Nöpö!
Olin niin onnellinen, ettei Nöpölle ollut sattunut mitään. Laskin Nöpön maahan ja lähdin kävelemään kotiin. Nöpö seurasi minua metsän laidalle asti ja jäi siihen nököttämään. Katsoin taakseni ja näin hänet. Naurahdin ja lähetin Nöpölle lentosuukon. Voin olla varma, että Nöpökin olisi tehnyt samoin! Se oli Nöpö, pieni, suloinen ja urhea hiiri.
Minun oma Nöpö!<3

Hejssan!

Tänään on taas ollut yksi niistä ihanista "migreenipäivistä". Postaus on jäänyt vähäiselle, kun on joutunut järjestelemään asioita ja lukemaan n. tuhanteen kokeeseen ja ne kokeet ei ole loppuneet. Vielä olis tommoset kuusi tai seitsemän koetta tulossa:) Kova tahti ja on vähän pakko päntätä, vaikken mikään hikke ookkaan...

Ei muuta nyt, mutta katotaan, jos huomenna ehtis jotain pientä tekstiä väsätä? Saa nähdä-
se on nyt moro:)

T: Mimm